Oli huojentavaa päätyä takaisin blogiinsa ja todeta, että ainoatakaan kommenttia ei ollut jätetty. Murehdin koko yön paljastumistani. Tämä blogimaailma on upea media, koska voin näennäisesti kertoa kaiken kaikille, mutta kukaan ei kuitenkaan välttämättä lue ajatuksiani.

Eilen jouduin nachotilanteeseen ja oli oksennettava ulkona, jotteivät ystävät yksiössä huomaa. Onnistuin kohtuullisesti, ja oksensin kotiin päästyäni lisää, mutta siihen mennessä syödyt asiat olivat muuttuneet jo liejuksi ja suurin osa kaloreista oli kai jo imeytyneet. Koko päivän kalorinsaanti oli kai jotakin 2000 kcal tienoilla. Se on liikaa, vaikka urheilinkin.

Tänään olen syönyt noin 900 kcal ja syön iltapalaksi vielä mansikoita ja herneitä. Tämä on terveellinen ruokavalio ja olen pitänyt huolen siitä, että saan kaiken tarvitsemani. Urheilin tänään tunnin, joten ylimääräiset mansikatkaan ei haittaa. Yritän olla sortumatta lämpimään ruokaan enää tänään, koska eilinen aiheutti kovasti masentuneisuutta ja ahdinkoa. Olin vielä tänäänkin pahalla tuulella eilisen ruokailun takia.

Jos saisin kahdessa viikossa pudotettua vaikka kaksi kiloa, olisin hyvin onnellinen. Silloin näkisin, että tämä kaikki toimii. Mulla ei ole muita tavoitteita, kuin tämä laihdutus. Se on surullista, mutta se on suurin tavoite. Sen saavutettuani keskityn haaveilemaan muista asioista. Tietysti teen nytkin töitä urani eteen, mutta heti kun olen kauniimpi, alan taas työskennellä normaalilla tarmolla. 

Kävin tänään läpi yhtä kivuliasta epäonnistunutta rakkautta yhden ystävän kanssa. Epäonnistuneita rakkauksia on paljon, eikä yhtään onnistunutta. Mua kuvotti ja itkettää yhä se, että mun ystävä sai mut tajuamaan, että syy eroon oli minussa. Olen lähtökohtaisesti nainen, jota kukaan ei halua tavoitella, ellei ole itse ihan epätoivoinen ja säälittävä. Sitten kun joku säälittävä luuseri kerran tarttuu koukkuun, ajan hänet pois. Olen liian kiltti ja nöyrä, pidän yhteyttä liikaa ja suostun asioihin, joihin en suostuisi muutoin, kerron salaisuuteni avoimesti ja kuormitan ihmisiä traumoillani ja ajatuksillani. Siksi kaikki lähtevät ja siksi minä olen vielä yksin. Ratkaisuksi tarjoan itselleni kauneutta. Jos olisin kaunis, olisin useamman mielestä haluttava ja sitten voisin korjailla noita muita asioita. 

Ihan jo lyhyessä ajassa olen löytänyt paljon toivottua vittumaisuutta itsestäni. En enää vaadi hyväksyntää muilta niin paljoa, kun voin hyväksyä itseni 900 kcal syövänä ihmisenä. En uskalla keskittyä ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin olen hoikempi ja kauniimpi, vaan keskityn tähän hetkeen, matkaan jota teen kauneutta kohti. Petyn ehkä jos ajattelen liikaa tulevaa. 

Nälkä on vähän, mutta onneksi on mansikoita. Huomenna on aerobic, jonka pitäisi kuluttaa ainakin 500 kcal. Sitten yritän syödä minimalistisesti. En haluaisi oksennella, siihen sisältyy riski, ettei saakaan kaikkea syömäänsä oksennetuksi. Luin eilen wikipediasta, että buliialla harvemmin laihtuu, se yleensä vain auttaa hallitsemaan ahmimisesta johtuvaa painonnousua. Minä en ahmi, mutta kaikki karkit ja jäätelöt ja nachot haluan oksentaa. Muutaman kerran on tullut kunnon ahmimiskohtaus, mutta vain harvoin.

Toivon, että voin lukea tätä blogia vuoden päästä ja hymyillä hoikistunutta vartaloani kosketellen. Silloin en aio olla sairas ja ruma. Aion olla terve ja onnellinen. Ja kaunis.

 Oletan olevani keskimääräistä vanhempi ednos-ihminen, ja uskon tietäväni miksi. Teini-iässä kadehdin ystäviäni, joilla oli syömishäiriö ja itsekuria. Itse olin läski possu, joka yritti väittää olevansa tyytyväinen vartaloonsa. Ystävilläni oli ongelmia perheessä, pahoja ihmissuhteita, monen vanhemmat erosivat. Minun perheeni on aina ollut loistava. Ainoa, mikä ei ole loistavaa, on tämä kuvottava vartalo. Uskon löytäneeni itsekurini nyt aikuisiällä siksi, etten ole ennen raaskinut satuttaa perhettäni tai ystäviäni sairastumalla. 

Olen laihtunut ihan terveellisin keinoin noin 15 kiloa vuoden aikana. Välillä paino alkoi pudota hitaammin, niin kuin kai aina alun jälkeen tapahtuu. Olen vieläkin lihava, joten savottaa on edessä ainakin loppuvuodeksi. Rakastan urheilua, saan siitä mielettömästi voimaa, enkä edes kaipaisi luurankomaisia jalkoja, vaikka ironisesti nimetty blogi saattaa vihjailla jotakin sellaista. Haluaisin olla normaalipainoinen ja kaunis, ja aion päästä siihen tavoitteeseen.

En osaa sanoa kauan siitä on kun ensimmäisen kerran söin koko pussillisen lohipyöryköitä ja oksensin. Se avasi minussa jonkin upean kanavan. Sitä seurasi muutama päivä ahmimista ja oksentelua, mutta sitten aloin tulla pahantuuliseksi ja huonovointiseksi, en jaksanut enää urheilla ja kaipasin terveellistä ruokaa. Aloin taas syödä terveellisesti ja jatkoin urheilua kuten ennenkin. Yritän urheilla tunnin päivässä viitenä päivänä viikossa. Kukaan ei varmaan lähde väittämään, että tämä olisi liikaa. Välillä kuitenkin koitti taas se hetki, kun edessä keikkui kakku ja lapio, ja lapiotahan oli käytettävä. Se johti oksenteluun ja uuteen ahmimiseen. Oli vaikeaa olla nälässä ystävien kanssa, joten päädyin pitsan kautta pöntölle.

Tiedän jatkuvan oksentelun olevan haitallista, mutta onneni on tänään löytämäni termi "ednos", määrittelemätön syömishäiriö, on minulle suuri helpotus. En ole anorektinen (en todellakaan!), minulla on bulimisia oireita toisinaan (vain toisinaan! siis harvoin!), ajattelen ruokaa ja laihdutusta kymmeniä ja satoja kertoja päivässä. Haluan toisenlaisen vartalon. Minusta tämä on ihan ok.

Internet on satumainen paikka. Täällä saan jakaa tietoja asioistani ilman, että kukaan tunnistaa minua. Vaikka paheksun omaa ahmimistani ja haluan pysyä fyysisesti terveenä, tunnen pikkuruista ylpeyttä aina oksennettuani. Hallitsen itseäni, vaikka hallinta katoaakin hetkittäin ahmiessani. Olen oppinut lyhyessä ajassa loistavaksi oksentajaksi, kukaan ei huomaa mitään ja olen oksentanut monissa eri paikoissa! 

Tämä tarina jatkuu vain sen aikaa, että saavutan tavoitteeni. En halua olla 40-kiloinen. Haluan olla kaunis.